VIHREÄÄ

Nyt on taas mopo päässyt karkaamaan käsistä. Vaikkei sattumia ole olemassakaan, sellainen tapahtui, kun join päiväkahvia tv;n  ääressä. Aamuohjelman päiväuusinnassa esiteltiin mehulingon käyttöä ja saman tien päätin, että sellainen pitää saada.
Keittiömme alkaa muistuttaa tehdassalia koneineen, mutta nykytekniikka otetaan käyttöön, jos siitä on apua. Nyt on.
Vuosia sitten opiskelin ravinto- ja luontaisneuvojakoulutuksessa ja meillä oli viikoittain keittiöpäiviä. Silloin valmistimme kasvisruokia. Meteli oli usein korviahuumaavaa, kun toistakymmentä naista kuori, pilkkoi, suikaloi, pusersi, survoi ym.  ja mielellään koneilla, jos sellainen oli saatavissa.
Siellä opin kasvissyöjäksi viimeistään ja koneiden käyttö tuli päivittäiseksi. Toisaalta, kuljen kyllä isäni jalanjälkiä, koska hän rakasti koneita - kaikenlaisia - minä myös. Poislaskettuna kyllä ns. mediavehkeet.
Kaksi satsia olen nyt harjoitellut mehulingolla ja koukkuun jäin. Ei se maku niinkään, vaan se terveellisyys. Ei tarvitse tietää, mitä tekisi fenkolista tai jostain muusta , minätyttö survautan ne mehuksi. Tuleepahan päivittäin saatua kasviksia monipuolisesti.
Ja kyllähän tässä varmasti kehittyy ja oppii niitä makujuttujakin toteuttamaan.
Tehosekoittimella sitten voi tehdä niitä herkullisia pirtelöitä. NAM.

HELPPOA

Olen jo parikymmentä vuotta harrastanut joogaa tai enää se ei ole harrastus, se on elämäntapa. En taivu lootuksiin enkä seiso päälläni ja muutenkin teen ne asanat, jotka sopivat minulle. Se onkin juuri joogaa - väkivallattamuus. Vuosien myötä on oppinut kuuntelemaan kehoaan, mikä sopii ja päinvastoin. Haasteitakin on kiva ottaa vastaan ja huomata joskus, että jihuu, nyt onnistuu. Suurin onnistuminen on mielestäni tapahtunut mielen tasolla. Jos keho ei taivu tarpeeksi, niin mieli voi sen tehdä.
Vuosien varrella on oppinut siirtämään egoaan takaseinälle odottelemaan tunnin päättymistä. Kilpailua ei ole, ehkä vain itsensä voittamisessa. Tätä tukee hiljainen kynttilöin valaistu sali, jossa jokainen tekee harjoituksensa omalla alustallaan omassa rauhassaan.
Usein ihmisillä, jotka eivät ole jooganneet, on mielikuva kauniissa asuissa erikoisiin asanoihin taipuvista joogaajista. Hölynpölyä. Meillä on muotia vanhat mukavat oloasut, villasukat, virttyneet teepaidat jne.
Kaikki on yksinkertaista ja lähtee ihmisestä. Näinä vuosina olemme aina palanneet harjoittelemaan seisomista - luit oikein. Kaikki osaa sen, muttei välttämättä oikein.
Seiso jalat tukevasti maassa sopivasti toisista erillään - usein hyvä on hartioiden leveys. Tunnustele jalkapohjiesi kautta että seisot tukevasti. Jalat ovat suorat mutta polvet eivät ole lukossa vaan ehkä hieman jopa koukussa - siis ihan pikkuisen. Jännitä sopivasti lantion aluetta muodostaen "korsetin" tukemaan selkää. Selkä suorana, pää selkärangan jatkona. Ehkä pieni koukkaus leualla eteen ja   niska suoraksi - löytyy oikea asento. Kuvittele että päästä lähtee päälaelta lanka ylös, jonka varassa pää on. Olkapäät taakse, koska kädet kiinnittyvät selkäpuolelle ja kämmenet eteenpäin. Jos oikea asento löytyy, sinä jaksat seistä siinä vaikka kuinka kauan. Tämä on ihmisen kuningasasento, erottaa meidät muista elävistä olennoista.
Nyt vasta kehoni on oppinut arjen keskellä etsimään oikeita asentoja ilman ohjausta. Kuinka usein huomaankaan, kun selkäni suoristuu kammottavasta lysy asennostaan ja happi alkaa virtaamaan ihan uudella voimalla lihaksissa ja keuhkoissa. Olen alkanut aamuisin tekemään pieniä joogasarjoja avatakseni itseni uudelle päivälle.
Vuoden verran olen lähes päivittäin harrastanut lihaskuntoilua omalla treenilaitteellani. Yllättäen olen huomannut, että kuntoilu ja jooga tukevat loistavasti toisiaan. Kuntoilun jälkeen kehoni tietää, mitä venytyksiä tarvitaan, sillä jooga on ne opettanut.

                                 LUPA OLLA VAAN

Mikähän siinä on, että jouten olo on niin vaikeaa. Voihan se tietysti johtua siitä, että tekemistä vaan on niin paljon ettei ehdi lepäilemään. Silloin saa kyllä katsoa peiliin ja syyttää itseään. Ajan puute kertoo sen, että on järjestänyt tekemisensä  väärin. Kaikilla on sama tuntimäärä käytettävissään ja kiire johtuu vain omista valinnoista.

Vaikka kuinka on sitä mieltä, että lekotella saa, se nostaa pintaan ajatuksia laiskuudesta ja liian helposta elämästä.

Vaikka olisi juuri pessyt lattiat, levittänyt pyykit ja tehnyt ruuan, ei välttämättä tunnu, että olisi ansainnut joutilaisuutta loppupäiväksi.

Johtuisiko se luterilaisesta kulttuuristamme, joka korostaa vastuuntuntoa ja työn arvostamista.

Ei elämän kuulu olla hikipinnassa puurtamista ainakaan koko ajan. Työn teko saa olla kivaa ja siitä on lupa nauttia. Työpaikkoja ei edes riitä kaikille, joten jollekkin päivä koostuu omista rutiineista ja TV:n katselu voi olla yksi niistä.

Kotitöiden lisäksi itselläni on oma pikku yritys, jota teen kotona. Teen luontaishoitoja eikä se todella ole kokopäivähommaa, vaan sesonkiluonteista ja siten tyhjiäkin päiviä on. Itselleni se ei ole onneksi ongelma, sillä muutakin puuhaa riittää.

Mutta silti se takaraivossa tykyttävä syyllisyys muistuttaa itsestään aina silloin tällöin kun päiväsaikaan saan vain olla ja tehdä mitä haluan.

Tämä on taas niitä omia oppiläksyjä, joita vielä opettelen. Ihmisen arvo ei riipu hänen työstään tai mistään muustakaan. Kaikilla on sama ihmisarvo kaikesta huolimatta.